Nuoren urheilu-uran tukeminen ja kannustaminen äidin ja perheen näkökulmasta

”Kun matka huipulle on pitkä, pitää oppia nauttimaan matkan teosta!”

Näin opetettiin eräässä koulutuksessa. Tämä sopii mielestäni niin työelämään, kuin nuoren urheilijan urheilu-uran tukemiseen ja kannustamiseen kohti unelmia. Äitinä, olen päässyt seuraamaan aitiopaikalle nuoren kasvamista urheilijaksi, ihan asian ytimeen. Kaikki neljä lastamme harrastavat kilpaurheilua, joista kaksi tytärtämme erittäin tavoitteellisesti keihäänheittoa. Tämä on ollut koko perheellemme antoisaa aikaa.

Pihapelejä, tramppaa ja pesistä

Ihan pienestä pitäen lapsemme juoksivat kotipihan nurmikot mullokselle purkkista pelatessa. Pesispeleissä pallo osui aina kasvihuoneeseen, vaikkei niin ollut tarkoituskaan. Keihästä heitettäessä, keihäänkärki halkaisi usein omenapuun rungon ja tilalle ostettiin uusi taimi.  Trampoliinihypyt kehittyivät itsestään, kun sisarukset kilpailivat keskenään, kuka tekee hurjimman hypyn. Siitä treenit muuttuivat ohjatuimmiksi ja säännöllisiksi eri urheiluseurojen treeneiksi.  Lajeina olivat telinevoimistelu, lentopallo, yleisurheilu, jääkiekko ja jalkapallo. Teimme jääkaapinoveen kuljetuskaaviot, ketä kuskattiin mihinkin harkkoihin, turnauksiin ja leireille.

Tiukempi ote keihäästä

Kun lajiksi valikoitui keihäänheitto, täytyi ryhtyä etsimään sopivia valmentajia ja opiskelupaikkaa.

Nuorimmalle tyttärelle Moonalle (15v.) avautui mahdollisuus päästä Kuortaneelle yläkoululeirityksiin, hänen ollessa 8lk:lla. Moona halusi lähteä kokeilemaan tätä valmennusmallia. Ilman muuta kannustin häntä sinne, sillä osallistuminen Pihtiputaan keihäskarnevaaleille jo kymmenettä kesää perättäin olivat osoittaneet, että saman henkisessä porukassa treenaaminen tuottaa tulosta. Keihäänheiton harjoitteleminen täällä Itä-Suomessa olisi aika yksinäistä puurtamista.

Tämän vuoden jälkeen valmentaja Petteri Piironen pyysi Moonaa muiden keihästyttöjen kanssa aloittamaan opiskelut ja valmentautumisen kohti arvokisoja jo yläkoulun 9-luokalta lähtien. Ei odotettaisikaan sitä, että hakeudutaan vasta lukioon Kuortaneelle. Ei siis annettaisi etumatkaa kansainväliselle kärjelle.

Tämä oli upea mahdollisuus kerrassaan, mutta minä äitinä mietin myös realiteetteja. Pelkällä keihäänheitolla ei pärjää elämässä, miten käy opintojen?

Miljoona kysymystä äidillä mielessä

Minun ajatukset olivat ihan solmussa. Ilman muuta halusin tukea tytärtäni siinä, että hän halusi muuttaa Kuortaneelle ja aloittaa ammattimaisen valmentautumisen kohti arvokisoja parhaassa mahdollisessa valmennuksessa. Mutta pärjääkö alaikäinen poissa kotoa ja ottaako hän vastuun myös opiskelustaan? Mitä jos nilkka nyrjähtää torstai-illan treeneissä? Kuka hoitaa hänet päivystykseen, kun meiltä kotoa on yli kuuden tunnin ajomatka Kuortaneelle?

Kävimme avoimen ja rehellisen keskustelun. Ihan kaikesta mitä mieleen tuli. Petteri, Moona ja minä.  Huumoriakin siinä oli mukana!  Naamat olivat välillä peruslukemilla ja sitten taas naurettiin. Tärkeintä oli se, että Moona itse sanoi: ”Minä haluan harjoitella ja opiskella täällä.” Se oli siinä!

Luottamus syntyy tekojen kautta – urheilijaverkosto auttaa

Kun päätös Kuortaneelle lähdöstä ja panostamisesta kilpaurheiluun oli tehty, alkoi käytännön asioiden organisointi.

Asunto järjestyi hienosti Kuortaneen opiskelija-asuntolasta muiden keihästyttöjen kanssa samaan soluun. Opiskelu käynnistyi luontevasti Kuortaneen urheiluluokalla – kiitos kannustavien opettajien!

Lukuvuoden alussa viestittelimme päivittäin Moonan kanssa, miten opiskelut olivat sujuneet, oliko yöt nukuttu ja onko hän syönyt riittävästi ja monipuolisesti. Kaikki rullasi hyvin.

Sitten eräänä iltana tuli puhelin soitto... Valmentaja Petteri  soittaa vilkkui kännykässäni, mutta Moonahan sieltä vastasi. Kysyin heti, mitä on sattunut? ”No, yritin juosta ihmisen läpi. Alkulämpässä oli amerikkalaista jalkapalloa ja törmäyksessä silmäkulmaan tuli vekki”, Moona kertoi. Petteri oli sanojensa mittainen mies ja vei Moonan ommeltavaksi terveyskeskukseen päivystykseen. Olin äitinä huojentunut, homma toimi juuri niin kuin oli luvattu.

Olemme saaneet kokea, että Kuortaneelle on syntynyt opiskelijoiden ja siellä työskentelevien aikuisten välille välittämisen verkosto. Jos joku sairastuu esimerkiksi flunssaan, hänelle varmistetaan tarvittava lääkitys ja tuodaan kaupasta ruokaa. Kaveria ei siis jätetä.

Manageroinnin opettelua

Kuortaneella asuminen ja treenaaminen eivät suinkaan ole ilmaista huvia. Nuori urheilija, jolle on kertynyt vasta  SM-kilpailumenestystä, ei saa minkäänlaisia tukia. Oli mietittävä, miten tämä kaikki rahoitetaan.

Täytyikin siis laittaa mielikuvitus liikkeelle ja miettiä miten saisi pienistä puroista kerättyä ” lukuvuoden virran”. Mitään kurssia sponsoreiden keräämiseen en ole käynyt.

Fillarilenkillä syntyi ajatus, jota päätimme Moonan kanssa kokeilla. Kirjoitimme Moonan kanssa yhdessä kirjeen, jossa hän kertoi tavoitteestaan ja unelmastaan edustaa jonain päivänä Suomea Olympialaisissa. Tätä kirjettä jaoimme paikallisille yrityksille. Tukisummat oli jaettu pieniksi ”tukipaketeiksi.  No, miksi firma lähtisi tähän mukaan? Lisäsimme kirjeeseen, mitä Moona voisi tehdä vastapalveluksena yritykselle, mikäli he sponssaavat häntä.  Tämä osui ja upposi! Vastavuoroisesti firmojen toiveiden mukaan, Moona on menossa bussiemännäksi,  kansainväliselle leirille tutoriksi, työhyvinvointipäivään liikuntarastin pitäjäksi jne. Tämän lisäksi treenipaitaan kootaan mainoksiksi tukijoiden logot. Kiitos ja kumarrus!

Mikä mieltä askarruttaa?

Henkinen tuki on mielestäni yksi tärkeimpiä tukia nuorelle urheilijalle.  Vaikka ”räntää sataa viistoon ja sukset lipsuu”, on treeni tehtävä säässä kuin säässä.  Entä jos urheiluvamma katkaisee harjoituskauden ja epätoivo iskee. Tuleeko tästä mitään? Juuri silloin on kannustettava ja tsempattava eniten. On hyvä muistuttaa ja suhteuttaa asioita: vuosia on vielä edessä, tämä on lyhyt jakso ja osa suurta kokonaisuutta.

Kuva: Tanhuvaaran arkisto/ Pasi

Tunteiden viidakkoa

Kun välimatka on pitkä, on kuunneltava herkällä korvalla nuorta urheilijaa ja ajoittain luettava rivien välistäkin. Onko kyseessä koti-ikävä vai oikeasti juuri alkanut influenssa vai savolainen ”kehtoominen”? Äiti on myös se, jolle voi kiukutella. Kannustan siihen, että tunteiden näyttäminen puolin ja toisin on normaalia. Välillä itkettää kiukusta, epäonnistumisesta, mutta myös ilosta! Tärkeintä on se, että tunteita saa ilmaista. Rohkaisen puhumaan myös vaikeistakin asioista, sillä mikään ei saa painaa mieltä, jotta pystyy keskittymään itse treeniin tai kilpailuun. 

 Nuoren urheilijan tukemista on myös se, että  vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita nuoren tekemisistä. Tunnemme hänen ympärillään olevan valmennustiimiin ja pidämme toisemme ajan tasalla puolin ja toisin. Välttämättä äitinä en osaa vastata kaikkiin tyttäreni kysymyksiin, mutta tärkeintä onkin se, että pohdimme asioita yhdessä. Välillä riittää, että olen vain hiljaa ja kuuntelen.

Huumori, nauru ja savolaiset sutkautukset puolin ja toisin keventävät nuoren urheilijan treeniviikkoja. Ne kuuluvat jokaiseen päivään.

Äitinä ja perheenä tuemme Moonaa kaikin mahdollisin tavoin jatkamaan treenejä Kuortaneen Keihäsmafiassa sekä opiskelemaan Kuortaneen lukiossa. Elämä on valintoja. Tämä valinta näyttää Moonalle olevan erinomainen ja matkahan on vasta alussa.!

MARI MAKKONEN
Keihäänheittäjä Moona Makkosen äiti