LIIKUNTAPAPPI
EEVA-LIISA HELLE-LAHTI
Kuva: Juha Laitanen
|
Olen äiti kahdelle lapselle, yhdelle enkelilapselle ja kahdelle pienelle koiralle, puoliso, sisar, tytär ja ystävä. Olen myös pappi ja toiselta koulutukseltani urheiluhieroja. Sydämen ykköslajina minulla on koripallo ja oma pelaaja- ja valmentajataustani auttavat minua ymmärtämään nuoren urheilijan arkea ja urheilun synnyttämiä tunteita. Olen aina ollut luonteeltani joukkuepelaaja, mutta myös johtaja.
Juureni ovat Oulussa, mutta olen löytänyt kotini ja sielunmaisemani Etelä-Pohjanmaan ”syrämmestä” Voin helposti todeta, että olen unelma-ammatissani. Saan yhdistää työssäni urheilun, liikunnan, hyvinvoinnin ja pappeuden. Nämä kaikki ovat minulle sydämen asioita. Vuonna 2026 tulee täyteen 20 vuotta Kuortaneen urheiluopiston liikuntapappina. Virka on ainutlaatuinen, toista urheiluopistolla työskentelevää pappia ei Suomessa ole. Työssäni kohtaan vuosittain satoja nuoria urheilijoita, usealle heistä olen kirkon kasvot. Kun olen jollekin kirkon kasvot, olen silloin työssäni aika isolla paikalla. Olemisellani, sanomisillani, arvoillani ja asenteellani on merkitystä. Miten viestin kirkon isoista sanoista; uskosta, toivosta, armosta ja ennen kaikkea rakkaudesta? Miten asetun tehtävääni ja miten minusta ihmisenä välittyisi aitous, empatia ja läsnäolo? Miten pappeuteni heijastelisi tässä maailmassa sellaista turvaa ja rauhaa, mitkä eivät synny meistä itsestämme vaan tulevat Jumalalta?
|
Nuorta ei saa jättää yksin
Urheiluripareiden tiimeillä on yhteinen motto: ”Nuorta ei saa jättää yksin.” Jokainen riparitiimiin kutsuttu työntekijä, oli hän sitten isonen, teologi, yövahti tai lajivalmentaja, pitää huolta rippileiriemme nuorista ja kantaa vastuuta rippileiriemme turvallisen tilan periaatteista.
Nämä ajatukset ovat myös minulla päivittäisessä työssäni urheiluopiston pappina.
Kun olen pappina jollekin nuorelle turvallinen aikuinen, olen paljosta vastuussa. Kun nuori kokee minut turvalliseksi aikuiseksi, meidän välillämme on tapahtunut jo paljon.
On syntynyt luottamusta, annettu aikaa, on osattu pysähtyä ja katsoa nuorta ja nuoren elämää syvälle silmiin, on annettu nuoren tarinan tuulla kuulluksi – nuorelle on syntynyt jo kokemus ”tämä aikuinen on turvallinen, hän pitää minusta huolta”.
On syntynyt kohtaaminen, missä Jumala ja hänen rakas lapsensa kohtaavat. Näin isolla paikalla on pieni pappi, tähän minut on nimeltä kutsuttu ja piispa on minut tähän tehtävään lähettänyt ja siunannut. Koen näissä tilanteissa usein pyhän läsnäolon. Sitä on vaikea kuvailla sanoin, se on niin kokonaisvaltaista. Siinä me nuoren kanssa ikään kuin olemme kannateltavina ja saman armon varassa – autettava ja auttaja.
Papin työ ei ole aina helppoa: joskus on seistävä nuoren urheilijan arkun päässä, joskus on kohdattava elämän pimeimmät varjot. Pappina olen aina surun ja kuoleman sanoittaja, mutta onneksi myös ilon ja armon sanansaattaja. On suurta armoa ja iloa kokea riparilaisten herisyvää naurua, isosten hassuttelua, rakkaiden kesäteologien viisautta ja lajivalmentajien valtavaa omistautumista omalle työlleen.
Jos työstäni ja läsnäolostani urheiluripareilla, urheiluopiston halleilla, opiston eri kursseilla, liikunnanohjauksissa, ruokapöydän keskusteluissa ja konfirmaatiomessujen alttarilla välittyy usko, toivo ja rakkaus, suurimpana rakkaus, silloin olen tehnyt työni hyvin ja sydän edellä.
Seuraa kuortaneenliikuntapappi ig
Urheiluripareiden tiimeillä on yhteinen motto: ”Nuorta ei saa jättää yksin.” Jokainen riparitiimiin kutsuttu työntekijä, oli hän sitten isonen, teologi, yövahti tai lajivalmentaja, pitää huolta rippileiriemme nuorista ja kantaa vastuuta rippileiriemme turvallisen tilan periaatteista.
Nämä ajatukset ovat myös minulla päivittäisessä työssäni urheiluopiston pappina.
Kun olen pappina jollekin nuorelle turvallinen aikuinen, olen paljosta vastuussa. Kun nuori kokee minut turvalliseksi aikuiseksi, meidän välillämme on tapahtunut jo paljon.
On syntynyt luottamusta, annettu aikaa, on osattu pysähtyä ja katsoa nuorta ja nuoren elämää syvälle silmiin, on annettu nuoren tarinan tuulla kuulluksi – nuorelle on syntynyt jo kokemus ”tämä aikuinen on turvallinen, hän pitää minusta huolta”.
On syntynyt kohtaaminen, missä Jumala ja hänen rakas lapsensa kohtaavat. Näin isolla paikalla on pieni pappi, tähän minut on nimeltä kutsuttu ja piispa on minut tähän tehtävään lähettänyt ja siunannut. Koen näissä tilanteissa usein pyhän läsnäolon. Sitä on vaikea kuvailla sanoin, se on niin kokonaisvaltaista. Siinä me nuoren kanssa ikään kuin olemme kannateltavina ja saman armon varassa – autettava ja auttaja.
Papin työ ei ole aina helppoa: joskus on seistävä nuoren urheilijan arkun päässä, joskus on kohdattava elämän pimeimmät varjot. Pappina olen aina surun ja kuoleman sanoittaja, mutta onneksi myös ilon ja armon sanansaattaja. On suurta armoa ja iloa kokea riparilaisten herisyvää naurua, isosten hassuttelua, rakkaiden kesäteologien viisautta ja lajivalmentajien valtavaa omistautumista omalle työlleen.
Jos työstäni ja läsnäolostani urheiluripareilla, urheiluopiston halleilla, opiston eri kursseilla, liikunnanohjauksissa, ruokapöydän keskusteluissa ja konfirmaatiomessujen alttarilla välittyy usko, toivo ja rakkaus, suurimpana rakkaus, silloin olen tehnyt työni hyvin ja sydän edellä.
Seuraa kuortaneenliikuntapappi ig
Juha Laitalainen
